Viro ja Suomi – meren yhdistämät

Kirjoittaja Tuomas Värjö toimii tutkijana Forum Marinumissa.

 

Mitä tehtiin tammipuusta?
Tyvestä tukeva silta
meren poikki kaksin haaroin,
joista toinen Suomeen johti,
toinen Eestin rannikolle.
Niinpä syntyi Suomen silta.

Latvuksesta tehtiin laivat,
laivat rahtien ajohon,
orjalaivat oksasista,
lastusista lastenlaivat.

(Ote Viron kansalliseepoksen Kalevipoegin kuudennesta luvusta, Kyösti Kettusen vuoden 2005 suomennoksen mukaan.)

kättely
Suomalainen merisotilas vierailee virolaisella aluksella vuonna 1931. Kuva: Museovirasto / Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0.

Suomen ja Viron merellinen yhteys on ikivanha

Yhteyttä Suomenlahden rannikoiden välillä on pidetty niin pitkään kuin veneiden ja laivojen rakentamisen taito on näillä pohjoisilla rannoilla tunnettu. Tästä yhteydestä ja merenkulun tärkeydestä kertoo myös Suomen ja Viron kansanperinne, koottuna 1800-luvulla Suomessa Kalevalaan ja Virossa Kalevipoeg-eepokseen.

Ruotsin vallan aikana 1500-1700-luvuilla nämä alueet joista muotoutui myöhemmin Suomen ja Viron itsenäiset valtiot olivat osa samaa valtiomuodostelmaa. Sama toistui sen jälkeen kun Itämerelle laajeneva Venäjän keisarikunta liitti itseensä Ruotsin valtakunnan itäiset osat 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Sekä Suomelle että Virolle 1800-luku oli kehityksen ja alkavan vaurastumisen aikaa. Vuosisadan aikana Suomen suuriruhtinaskunnan uusi pääkaupunki Helsinki myös alkoi vähitellen ottaa kiinni Tallinnaa, eli Rääveliä, Suomenlahden alueen kauppakaupunkina.  Siihen asti Tallinnan johtoasema Suomenlahden kaupassa oli ollut kiistaton.

Venäjän valtakunnassa suomalaiset ja Baltian rannikon asukkaat tunnettiin merimiestaidoistaan, ja keisarikunnan laivasto sai monia päteviä meriupseereita Suomesta ja Virosta. Suomenlahden rannoilla rakennettiin myös paljon erikokoisia aluksia. Laivanrakennuksen kehitys kohti suurempia ja kehittyneempiä laivoja oli vahvaa sekä Virossa ja Suomessa varsinkin vuosisadan puolivälin ja Krimin sodan jälkeen.

Pietarin suojavyöhykkeestä itsenäisiksi valtioiksi

Samaan aikaan Suomenlahden eteläiset ja pohjoiset rannikkoalueet muodostuivat Venäjän pääkaupungin Pietarin puolustusvyöhykkeeksi. Varsinkin 1800-luvun lopulla ja ennen ensimmäistä maailmansotaa Venäjän merivoimat rakensivat aktiivisesti uutta rannikkopuolustusjärjestelmää tälle alueelle, perustaen linnakkeita Suomenlahden eri puolille kyetäkseen sodan syttyessä estämään vihamielisten merivoimien hyökkäykset keisarillista pääkaupunkia vastaan. Helsingistä ja Tallinnasta rakennettiin Venäjän Itämeren laivaston tärkeät tukikohdat, joihin laivaston pääosa sitten sodan sytyttyä tukeutui. Näistä sotasatamista käsin johdettiin merisotatoimia Saksaa vastaan, ja merisotilaat olivat kaduilla tuttu näky.

Venäjän vallankumoushenki levisi vuonna 1917 vahvasti juuri laivaston sotilaiden keskuudessa. Merisotilaat olivat useammin lukutaitoisia kuin maajoukkojen rintamamiehet, ja laivaston passiivisen toiminnan vuoksi satamissa oli aikaa radikalisoitumiseen ja kapinapuuhiin. Vallankumoukselliset matruusit olivatkin Helsingissä ja Tallinnassa suuri uhka ja pelonaihe loppuvuodesta 1917, varsinkin sen jälkeen kun heidän toimintansa laajeni kirkkaassa päivänvalossa tehtyihin upseerien murhiin.

Suomen ja Viron pyrkiessä kohti itsenäisyyttä Venäjän keisarikunnan romahtaessa vuosina 1917 ja 1918 venäläisten jälkeensä jättämä perintö oli vaikea. Oli ratkaistava molemmissa maissa edelleen olleen kurittoman ja vallankumouksellisen venäläisen sotaväen aiheuttamat ongelmat ja haasteet. Molemmissa maissa ajauduttiin sisäiseen taisteluun itsenäisyyttä tavoittelevien joukkojen ja vallankumouksellisten, Venäjän bolshevikkien tukemien tai johtamien joukkojen välillä. Oman haasteensa aiheutti jatkuva ensimmäinen maailmansota.

Yksi ensimmäisistä suomalaisten valkoisten haltuunsa ottamista Venäjän valtion aluksista oli jäänmurtaja Volynets, jonka työmiehiksi naamioituneet suojeluskuntalaiset kaappasivat venäläisiltä vallankumouksellisilta maaliskuussa 1918. Jäänmurtajan perään nostettiin punakeltainen leijonalippu, ja sen nimeksi tuli Kalevalan innoittamana Wäinämöinen. Koska laiva oli kuitenkin rakennettu palvelemaan Tallinnan satamaa, vuonna 1922 se luovutettiin Virolle. Virossa voimakas jäänmurtaja sai nimekseen Suur Tõll Saarenmaan kansanperinteen suuren ja väkivahvan hiiden mukaan. Siitä tuli Viron valtion jäänmurtaja ja edustusalus. Suur Tõll oli onnekas laiva: se selvisi sodasta ja neuvostoajasta, ja vuodesta 1988 se on ollut museolaivana Tallinnassa. Nykyään jäänmurtaja on osa Viron merimuseon (Eesti Meremuuseum) komeaa Lennusadaman kokonaisuutta.

Saksalaisilla joukoilla oli myös roolinsa Suomen ja Viron itsenäistyessä. Saksalainen Itämeren-divisioona teki maihinnousun Suomen rannikolle keväällä 1918 ja valloitti nopeasti Helsingin punaisilta, tukien Mannerheimin johtamia valkoisia joukkoja. On historiallista ironiaa, että saksalaisia johtanut ja Suomen porvarien sankariksi noussut kenraali Rüdiger von der Goltz tunnetaan Suomenlahden eteläpuolella yhtenä Viron vapaussodan suurimmista roistoista hänen johtaessaan vain vuotta myöhemmin saksalaisia Baltian Landeswehrin joukkoja taistelussa virolaisia vastaan. Kesäkuun 23. päivänä 1919 virolaiset joukot ottivat ratkaisevan voiton saksalaisista Cesiksen taistelussa, näin päättäen Viron vapaussodan. Saksalaisia vastaan virolaisten joukoissa taisteli myös suomalaisia vapaaehtoisia, samoja sotilaita jotka olivat olleet Saksan kanssa liitossa Suomen punaisia vastaan. Yhteensä I Suomalaisen Vapaajoukon ja virolaisen Hans Kalmin johtaman Pohjan Poikien riveissä Viron vapaussotaan otti osaa yli 3800 suomalaista vapaaehtoista.

M012_SMK98036_33
Suomen leijonalippu nostettiin jäänmurtaja Volynetsillä maaliskuussa 1918. Kuva: Suomen merimuseo. CC BY 4.0.

Omaa meripuolustusta rakentamassa

Suomen ja Viron nuoret laivastot ja meripuolustus rakennettiin venäläisten jälkeensä jättämän perinnön pohjalle. Molempien maiden merivoimat muodostuivat aluksi Venäjän merivoimien entisistä aluksista. Venäläiset rannikkolinnakkeet otettiin haltuun ja niiden käyttöä rannikon puolustamiseen alettiin suunnitella. Samalla Itämerellä jatkuivat ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyt. Britannian kuninkaallisen laivaston osasto toimi Suomenlahdella yhteistyössä virolaisten ja suomalaisten kanssa Venäjän vallankumouksellisia vastaan. Virolaisille brittijoukoista oli myös suuri apu maan vapaussodassa – he toimittivat virolaisille aseita ja kaappasivat venäläisiä sotalaivoja jotka luovutettiin Viron laivaston käyttöön.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Nuorien tasavaltojen puolustusta ei rakennettu Venäjän ajalta periytyvälle pohjalle vain kaluston ja linnoitusten suhteen. Suuri osa alkuvuosien upseereista ja sotilasjohtajista oli myös saanut koulutuksensa ja kokemusta Venäjällä – kuten Suomen valkoinen kenraali Mannerheim ja Viron joukkoja vapaussodassa johtanut Johan Laidoner, myöhempi pitkäaikainen Viron puolustusvoimien komentaja. Venäjällä palvelleet miehet olivat molemmissa maissa tärkeässä roolissa kun omia merivoimia alettiin rakentamaan. Oli myös nojattava kotimaiseen kauppamerenkulun ammattitaitoon. Kauppamerenkulun tehtävistä meripuolustusta kehittämään tulivat esimerkiksi Viron merivoimien komentaja Johan Pitka, Paldiskin merikoulussa oppinsa saanut merikapteeni, ja Suomen merivoimien koululaiva Suomen Joutsenen päällikkö John Konkola, brittiläisillä ja saksalaisilla kauppalaivoilla pitkään työskennellyt ammattimerimies.

Kun Suomenlahden naapurivaltioiden merivoimia 20- ja 30-luvuilla kehitettiin, itsenäistymisen ajan historia vaikutti siihen, mistä päin Suomi ja Viro hakivat apua vanhan venäläisen kaluston korvaamiseen. Siinä missä Suomi kääntyi uudelleen varustautuvan Saksan puoleen rakentaessaan moderneja panssarilaivoja ja sukellusveneitä rannikkonsa suojaksi, Virolle apu löytyi Britanniasta. Vuosina 1936-37 Viron laivasto rakennutti brittiläisellä Vickers and Armstrong Ltd:n telakalla kaksi sukellusvenettä jotka saivat nimekseen Kalev ja Lembit. Nimet otettiin Kalevipoeg-eepoksesta ja Viron historiasta. Samalla koulutettiin sukellusvenemiehistöjä Britannian laivaston avustuksella. 30-luvun sukellusveneistä on yksi museoituna niin Suomessa kuin Virossakin: Lembitin toistaiseksi viimeinen leposija on jo mainittu Tallinnan Lennusadam, alunperin venäläisten ensimmäisen maailmansodan aikana rakentama lentosatama, kun taas Suomen merivoimien modernein sukellusvene, Vesikko, on esillä Suomenlinnan historiallisessa merilinnoituksessa.

Sotien välisenä aikana Viro ja Suomi yhdessä elvyttivät ajatuksen Suomenlahden sulkemisesta vihollisvaltioilta. Venäjän aikanaan rakentaman linnoitusjärjestelmän ja Viron ja Suomen uusien sota-alusten avulla suunniteltiin mahdollisessa sotatilanteessa luoda sulku Hangon ja Naissaaren välille. Suunnitelmia tehtiin ja jopa yhteisiä sotaharjoituksia järjestettiin, mutta toisen maailmansodan syttyessä yhteistä meripuolustusta ei saatu luotua. Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan jaettua itäisen Euroopan etupiireihin loppukesästä 1939 pienet veljeskansat joutuivat shakkinappuloiksi suurvaltojen keskinäiseen peliin. Tapahtumien kulku Itämeren piirissä esti virolais-suomalaisen yhteistyön toteutumisen, ja Virolla ja Suomella tuli olemaan sodassa hyvin erilainen kohtalo.

Suomi ja Viro lastuina uuden suursodan aalloilla

Kun Suomi talvella 1939-40 kamppaili talvisodassa Puna-armeijaa vastaan ja kykeni alueluovutusten hinnalla säilyttämään itsenäisyytensä, samaan aikaan Neuvostoliitto onnistui murtamaan Viron taistelutahdon niin tehokkaasti, että kesällä 1940 Puna-armeija marssi Tallinnaan kohtaamatta juurikaan vastarintaa. Viron miehitys johti maan sovjetisoimiseen ja kymmenien tuhansien kyyditykseen Stalinin vankileireille. Suomen rannikolla ja rannikkolinnakkeilla erilaisilla pienilläkin veneillä Stalinin vainoja pakenevat virolaiset olivat tuttu näky vuodesta 1940 lähtien. Usein kävi niin, että läpimärät pakolaiset otettiin vastaan rannalla, annettiin ruokaa ja tarjottiin yösija, jonka jälkeen he aamulla jatkoivat matkaa kohti länttä ja vapautta, mukanaan neuvoja oikeasta reitistä ja suomalaista matkaevästä.

Vuonna 1941 Suomessa alkoi jatkosota, kun suomalaiset lähtivät Saksan tukemana hakemaan oikeutta talvisodan vääryydelle. Suunnitelma Suomenlahden sulkemisesta toteutui nyt yhdessä saksalaisten kanssa. Aseena käytettiin merimiinoja, joita suomalaiset sukellusveneet alkoivat laskemaan Viron rannikolle jo pari päivää ennen sodan syttymistä. Sodan lopulle mennessä Suomenlahti oli miinoja väärällään. Hangon ja Naissaaren välille Suomi ja Saksa rakensivat myös kaksinkertaisen sukellusveneverkon neuvostosukellusveneitä vastaan.

Saksalaisten joukkojen edetessä Baltiassa Neuvostoliitto joutui lopuksi yrittämään Tallinnan evakuointia meritse Leningradiin. Suuren, yli 160 alusta käsittäneen venäläisiä ja neuvostomielisiä virolaisiakin kuljettaneen saattueen ajaessa saksalais-suomalaiseen miinakenttään Jumindan niemen edustalla tapahtui Itämeren historian suurin merikatastrofi. Yli 10 000, jopa 16 000 ihmistä hukkui Suomenlahden aaltoihin.

Virossa Saksan operaatio Barbarossan alkupuoli merkitsi miehittäjän vaihtumista. Vihattu neuvostovalta vaihtui saksalaiseen komentoon. Vaikka aluksi saksalainen miehitys vaikutti parannukselta edeltävään vuoteen, pian kävi selväksi että kyse oli yhtälailla julmasta, totalitaarisesta järjestelmästä. Osalle miehitetyn alueen asukkaista tilanne oli vielä pahempi. Tämän kokivat pian varsinkin Viron juutalaiset. Vaikka Neuvostoliitto edelleen koettiin päävihollisena, suuri osa virolaisista ei tahtonut tukea Saksaa. Jatkaakseen taistelua Stalinia vastaan, monet virolaiset tekivät päätöksen siirtyä Suomeen, liittyäkseen vapaaehtoisina Suomen puolustusvoimiin. Suomen tuki Virolle sen omassa vapaussodassa nähtiin taustaksi tälle liikkeelle – Suomeen siirtyneet virolaiset tulivat maksamaan Viron kunniavelkaa Suomessa. Tämän Suomen-pojiksi (Soomepoisid) kutsutun joukon motoksi tulikin ”Viron kunnian ja Suomen vapauden puolesta”.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kaikkiaan jatkosodan aikana Suomen-poikia oli 3350 – vain hieman vähemmän kuin suomalaisia vapaaehtoisia oli ollut Virossa 1919-1920. Viron väestöstä he luonnollisesti muodostivat paljon suuremman suhteellisen osuuden. Suurin osa virolaisista vapaaehtoisista Suomessa taisteli maavoimissa. Heistä muodostettiin Jalkaväkirykmentti 200, joka joutui vaikeisiin tehtäviin varsinkin kesän 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana.

Yhteensä 411 virolaista vapaaehtoista palveli Suomen meripuolustuksessa. Suomen merivoimien ja rannikkotykistön vahvuudesta virolaiset muodostivat noin 10% . Virolaisia palveli useilla eri tyyppisillä sota-aluksilla – saattajilla, miinalaivoilla, raivaajilla, panssarilaiva Väinämöisellä ja moottoritorpedoveneillä. 1. ja 2. Moottoritorpedovenelaivueessa palveli kaikkiaan 79 virolaista. Virolaisia merisotilaita oli taisteluissa mukana Taisto 3:lla, joka oli 1. Moottoritorpedovenelaivueen päällikön, Jouko Pirhosen komentoveneenä ja on nykyään museoituna Turun Forum Marinumissa, ja heitä oli miehistössä myös Taisto 1:llä, joka menetettiin vihollisen upottamana taistelussa kesäkuussa 1944.

Vuosina 1943 ja 1944 kaikkiaan 16 virolaista kaatui Suomen meririntamalla, heistä nuorimpana aputykkivene Aunuksella palvellut vain 16-vuotias vapaaehtoinen Janne Väinsalu, joka antoi henkensä Viipurinlahden taisteluissa kesäkuussa 1944.

Heinä-elokuussa 1944 suuri osa Suomen-pojista siirtyi Viroon puolustamaan kotimaataan etenevältä Puna-armeijalta Narvan taisteluissa. Ns. Sinimäkien taistelussa heinäkuun lopulla ja elokuun alussa 1944 neuvostojoukkojen eteneminen pysäytettiin raskain tappion. Tämä torjuntavoitto esti kahdeksi viikoksi Puna-armeijan etenemisen Suomenlahden eteläpuolella, ja sillä oli erittäin suuri merkitys myös Suomenlahden pohjoispuolella käytyjen torjuntataisteluiden onnistumiselle.

Myös osa merivoimien virolaisista palasi kotimaahansa taisteluiden vielä jatkuessa ja joutui pukemaan päälleen Waffen SS-univormun viimeisin epätoivoisiin taisteluihin. Loppuosa merivoimien Suomen-pojista vapautui palveluksesta Suomen ja  Neuvostoliiton solmittua välirauhansopimuksen syyskuussa 1944. Sopimus sisälsi pykälän, jonka mukaan kaikki virolaisvapaaehtoiset ”palautettaisiin” Neuvostoliittoon. Koska Suomen merivoimien johto hyvin tiesi, että vapaaehtoiset joutuisivat Neuvostoliitossa vankeuteen maanpettureina, merivoimien komentaja, kenraali Väinö Valve päätyi kaikessa hiljaisuudessa järjestämään jäljellä oleville virolaisille mahdollisuuden paeta Suomesta Ruotsin puolelle. 184 vapaaehtoista kuljetettiin salaa junalla Vaasaan, jossa he yön pimeydessä siirtyivät yksityiseen venesatamaan ja pääsivät kahden pienen aluksen kyydissä Ruotsiin. Tämä mahdollisuus pakoon oli viimeinen vastapalvelus jonka Suomen sotilasjohto sotiemme aikana virolaisille vapaaehtoisille teki, pienenä korvauksena heidän palveluksestaan Suomen hyväksi.

Neuvostovallan varjo ja tie uuteen itsenäisyyteen

Sodan jälkeen Virosta tuli jälleen osa suurta neuvostokansojen perhettä, virolaisten ehdottoman enemmistön tahdon vastaisesti. Tähän Suomenkin oli mukauduttava. Suomi ei kuitenkaan koskaan kylmän sodan jäisinä vuosina tunnustanut Viron liittämistä osaksi Neuvostoliittoa. Kylmän sodan aikana Suomesta pyrittiin pitämään yllä yhteyksiä eteläiseen naapuriin, siitä huolimatta että virallisen YYA-liturgian aikana ja neuvostovaltion mustasukkaisesti vahtiessa kansalaisiaan Viron neuvostotasavallassa se ei aina ollut helppoa. Mutta kuten Juice Leskinen totesi vuoden 1983 hitissään Eesti (on my mind),

Kato ystävyys, se on kallista,

Se ei riipu hallintomallista,

Siinä auta ei tiimit

Vaan ystävällisyys

Juicen kappaleessa kertojaa Tallinnaan vie toisen suositun laulajan mukaan nimetty M/S Georg Ots, legendaarinen matkustaja-autolautta joka liikennöi Helsingin ja Tallinnan välillä vuosina 1980-2000. M/S Vanemuisen vuonna 1965 uudelleen aloittama matkustajaliikenne Suomenlahden yli oli tärkeä osa pyrkimystä elvyttää sodan jälkeen heikentynyttä siltaa Suomen ja Viron välillä. Tämän pyrkimyksen tukijana profiloitui myös presidentti Urho Kekkonen.

198848 . N213463
”Pian laivaan töytään, sen nimi on Georg Ots”. M/S Georg Ots Helsingin Eteläsatamassa 1981. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Kun Viro sai Neuvostoliiton hajotessa 1990-1991 itsenäisyytensä takaisin, Suomi pystyi jatkamaan suhteitaan eteläiseen naapuriin siltä pohjalta joka oli jo sotien välisenä aikana rakennettu. Viron itsenäisyyden palauttaminen teki jälleen välttämättömäksi myös Viron puolustusvoimien uudelleenrakentamisen. Tässä työssä Suomi ja suomalaiset sotilaat olivat apuna 1990-luvulla niin kuin yli 70 vuotta aiemminkin. Suomesta toimitettiin Viroon esimerkiksi paljon sotilasmateriaalia ja kalustoa sekä nimelliseen hintaan että ilmaiseksi. Viroon luovutettiin esikuntalaiva Kemiö ja vartioveneet Rihtniemi ja Rymättylä. Myös Rajavartiolaitos lahjoitti Viroon partioveneitä ja muuta kalustoa – esimerkiksi samanlaisia Amphibian 3000-hydrokoptereita jollainen kuuluu myös Forum Marinumin kokoelmaan.

Suomesta saatiin Viroon asiantuntija-apua, ja esimerkiksi merivoimien puolella Suomessa ryhdyttiin kouluttamaan virolaisia merikadetteja vuodesta 1992 lähtien. Virolaisia meriupseereja Suomessa alettiin kouluttaa 1996, ja koulutus laajeni eri kurssien muodossa muuhunkin merivoimien henkilökuntaan. Baltian maiden keskinäisen merivoimayhteistyön kehittämiseen Suomi osallistui tukemalla yhteisen miinanetsintälaivueen (BALTRON) perustamista asiantuntijamaana. Konkreettisesti tämä työ näkyi 1990-luvulla ensimmäisinä yhteisinä miinanetsintäharjoituksina Viron rannikolla.

1990-luvulla käynnistyi toden teolla myös  sota-ajan Suomen-poikien perinnetyö, kun Viron kunnian ja Suomen vapauden puolesta taistelleet virolaiset pystyivät jälleen puhumaan kotimaassaan asiasta vapaasti. Myös muistomerkkejä Suomen-pojille päästiin pystyttämään sekä Suomessa että Virossa. Suomen Merivoimissa palvelleille virolaisille vapaaehtoisille paljastettiin muistolaatat Tallinnan Kaarlen kirkossa ja Turun Heikkilän kasarmissa vuonna 1994. Suomenlinnassa kirkon pääoven läheisyydessä paljastettiin vuonna 1996 Suomen merivoimissa 1944 kaatuneiden 12 virolaisen merisotilaan muistokivi. Suomen-poikien museo perustettiin Äksiin Tarton lähelle vuonna 2004.

Kuten Viron entinen Suomen suurlähettiläs, Matti Maasikas, totesi esiintyessään YLE:n A-Studiossa 22. helmikuuta 2018, tärkein asia kansallisessa itsenäisyydessä on vapaus ja oikeus tehdä omat valintansa.  Ajatuksen vahvisti YLE:lle juhlahaastattelun antanut Viron presidentti Kersti Kaljulaid. Yksi Viron tärkeistä ja mieluisista valinnoista on monipuolinen yhteistyö Suomen kanssa. 2000-luvulla Viron ja Suomen yhteistyö on jatkuvasti kehittynyt ja syventynyt. Nykyisin tuhannet matkustajat kulkevat Suomenlahden yli päivittäin, työasioissa ja vapaa-ajalla, Viron ja Suomen merivartiostojen ja merivoimien turvaamina. Vuonna 2018 kun Viro täyttää 100 vuotta itsenäisenä valtiona, on hyvä katsoa taaksepäin Suomen ja Viron hedelmällistä merellistä yhteistyötä joka tulee jatkumaan tulevaisuudessakin monella tavalla. Meren poikki johtava Suomen silta ei katkea.

Tämän yhteistyön hengessä Merikeskus Forum Marinum haluaa nyt 24. helmikuuta 2018 onnitella satavuotiasta Viroa ja tervehtiä ystäviämme Eesti Meremuuseumissa. Kaikkea parasta Virolle nyt ja tulevaisuudessa!

Head iseseisvuspäeva! Elagu Eesti!

M012_SMK200607_336
Virolainen purjevene Kalev Helsingin Eteläsatamassa elokuussa 1994. Kuva: Suomen Merimuseo. CC BY 4.0.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s