Sukellusveneiden ja näyttelyiden rakentamisesta

Tuomas Värjö

vedenalainen.jpg

Suomalainen media kertoi innokkaasti uusista innovaatioista jo 1910-luvulla. Lähde: Aamulehti 23.7.1910, Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Suomalaisten, varsinkin turkulaisten, tapana on ollut jo pitkään tehdä yhteistyötä muiden kanssa sukellusveneasioissa. Tämä perinne alkoi jo 110 vuotta sitten kun silloisen William Crichton & Co:n omistama Ohtan telakka Pietarissa valmisti neljä Kaiman-luokan sukellusvenettä Venäjän keisarilliselle laivastolle. Tuolloin kuitenkin tulokset olivat melko heikkoja – osin näiden amerikkalaisen Simon Laken suunnittelemien sukellusveneiden kehittymättömyydestä ja osin myös ehkä Venäjän laivaston heikosta koulutustasostakin johtuen näistä veneistä tuli venäläisille murheenkryynejä. Esimerkiksi vuonna 1910 Suomen suuriruhtinaanmaan lehdistö sai ehtimiseen kertoa niihin liittyviä negatiivisia uutisia – milloin yksi ”kaimaaneista” törmäsi Venäjän meriministerin alukseen Kronstadtin edustalla, milloin joku niistä oli kaatua harjoituksissa Koivistolla ja milloin kaksi venäläistä merisotilasta sai surmansa huuhtoutuessaan sukellusveneen kannelta sen ollessa matkalla Räävelistä (Tallinnasta) Helsinkiin. Yhdessä sukellusveneistä, Drakonissa, tapahtui myös räjähdys sen ollessa satamassa. Tästä kaikesta löydettiin Suomessa hyviä syitä Venäjän laivastolle vinoiluun, tapaan joka nykynäkökulmasta näyttää hyvinkin tutulta. Onneksi kuitenkaan Crichtonin telakan osuutta asiaan ei Suomen lehdistö näyttänyt huomaavan tai tahtovan nostaa esille.

Kun Suomessa 1920-luvun lopulla sitten tehtiin ensimmäisiä kotimaisia sukellusveneitä saksalaisten suunnittelijoiden avustuksella, asiat sujuivat paremmin. Ongelmia aiheuttivat lähinnä Helsingissä Hietalahden telakalla rakennetun pienen Saukon epäluotettavat saksalaiset dieselmoottorit. Turun Crichton-Vulcanilla valmistuneet veneet olivat sensijaan niin laadukkaita, että jopa kokeisiin salaa osaa ottaneet saksalaiset meriupseerit innokkaasti raportoivat kotiin niiden olevan ”parempia kuin mitkään tämänhetkiset ulkomaiset” (sic) sukellusveneet. Vetehinen – luokan kolmen veneen ja Vesikon ja Saukon menestys oli, laajasti katsottuna, rauhan ja sodan aikana huomattavasti parempi kuin Venäjän laivaston ”kaimaanien”.

Kolmas merkittävä ulkomaalaisen toimijan kanssa tehty sukellusveneisiin liittynyt suomalainen yhteistyöprojekti toteutui 1980-luvulla, kun Rauma-Repola Oceanics teki Suomessa kaksi nimen Mir saanutta tutkimussukellusvenettä Neuvostoliiton käyttöön. Kyseessä oli teknisesti hyvin haastava projekti, ja väitetään että USA:n viranomaiset eivät torpanneet pienen puolueettoman maan yritystä heti alkuunsa vain siksi että he eivät uskoneet Suomesta löytyvän ammattitaitoa tähän työhön. Kun suomalaiset sitten (jälleen kerran) yllättivät isompansa, amerikkalaisilla tulikin kiire painostamalla ja uhkailemalla pysäyttää hyvin alkanut syvänmeren sukelluslaitteiden valmistus Suomessa.

Nämä kaikki tarinat olivat relevantteja kun Merikeskus Forum Marinumissa rakennettiin tänä talvena vaihtuva näyttely sukellusveneiden historiasta Suomessa. Olimme onnekkaita, sillä pystyimme perustamaan työmme valmiille pohjalle. Alkuperäinen Sukellusveneet Suomessa – näyttely järjestettiin Sotamuseon toimesta Suomenlinnassa vuonna 2013, liittyen tuolloin museosukellusvene Vesikolla tehtyihin korjaustöihin joiden takia yleisöllä ei ollut sukellusveneeseen pääsemistä. Pystyimme siis Sotamuseon johdon ja varsinkin tutkija Juha Joutsin ja näyttelypäällikkö Lauri Haaviston suopealla myötävaikutuksella saamaan käyttöömme valmiit näyttelytaulut ja mukavasti sukellusvene-esineistöä. Tästä oli hyvä lähteä liikkeelle.

Toinen kokonainen komponentti näyttelyyn saatiin yksityiskokoelmista – vuonna 2015 kommodori (evp) Kai Varsio väitteli sotatieteen tohtoriksi Maanpuolustuskorkeakoulussa tärkeimpänä lähdemateriaalinaan sotalaiva-aiheiset postimerkit. Forum Marinumin hyvien merivoimien kontaktien ansiosta saimme järjestettyä näyttelyymme Varsion kokoelman sukellusvene-aiheiset postimerkit, lainapohjalta, ensimmäistä kertaa julkisesti esille. Varsio laati osakokoelman oheen myös näyttelytekstit sukellusveneiden teknisestä kehityksestä niiden historian varrelta.

Kolmas näyttelyosuus saatiin mukaan aivan prosessin viimemetreillä – aito suomalaisten rakentama sukellusvene, ja vieläpä sellainen joka mm. Vesikosta tai Mir-veneistä poiketen mahtuu mukavasti sisälle kohtuullisen kokoiseen näyttelytilaan. Asianajaja Heikki Jalaksen avulla museoon saapui International Submarine Designs-yhtiön konkurssipesään kuuluva turistisukellusvene Inati. Kun sen mukaan saatiin myös kuva– ja videomateriaalia muista uudemmista kotimaisista sukellusveneistä, alkoi kattaus olla valmis.

Näyttelyesineitä saatiin myös yksityisomistajilta. Esimerkkeinä mainittakoon Vetehinen-luokan ja Vesikon alkuperäiset telakan pienoismallit, joista ensimmäisen lainasi näyttelyn ajaksi Meyer Turku Oy, 30-luvun Crichton-Vulcanin perillinen suoraan alenevassa polvessa, ja toisen turkulainen tässä nimettömäksi jätettävä omistaja joka oli saanut mallin haltuunsa Wärtsilän yhteistyökumppanina 1970-luvulla. Molemmat lainat perustuivat lainanantajien aiempaan yhteistyöhön Forum Marinumin ja merikeskuksen työntekijöiden kanssa.

Vielä kuitenkin yksi pala puuttui, eli Forum Marinumin oma osuus näyttelytyöstä. Koska museomme sijaitsee Turun vanhan telakka-alueen vieressä, ja koska neljä kotimaisista merivoimien sukellusveneistä rakennettiin vain noin 200 metrin päässä työpaikastamme, oli loogista kertoa lyhyesti myös tästä historiallisesti sekä kansallisesti että paikallisesti mielenkiintoisesta prosessista. Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja myös rajallinen määrä alkuperäistä arkistomateriaalia löytyy Forum Marinumin omista kokoelmista, joten lähtökohta oli hyvä – varsinkin kun tutkija Mikko Merosella oli jo valmiiksi kattavat pohjatiedot aiheeseen liittyen. Vielä merkittävämpää aiheen kannalta on se, että merikeskuksen kokonaisuuteen kuuluvassa Linnanpuomin rakennuksessa sijaitsee myös Sjöhistoriska Institutet vid Åbo Akademi eli Åbo Akademin merihistorian laitos laajoine arkistoineen. Tähän arkistoon kuuluu Suomen oloissa erittäin harvinainen merihistoriallinen valokuvakokoelma – tuhansittain harvinaisia vanhoja kuvia laivoista, satamista, telakoista ja ihmisistä.

Kun suomalais-saksalaiseen salaiseen sukellusveneprojektiin oli perehdytty, olikin aika lähteä kysymään intendentti Kasper Westerlundilta ja amanuenssi Thomas Wilmanilta, että löytyisikö heiltä materiaalia sukellusveneiden rakentamiseen liittyen. Ja tokihan sitä löytyi, sillä arkistossa säilytetään yksityisalbumeita jotka ovat kuuluneet mm. Crichton-Vulcanin työntekijöille ja Suomen merivoimien upseereille. Näistä hienoista kokonaisuuksista näyttelykäyttöön saatiin kuvia insinööri Olof Ahlstedtin ja kahden meriupseerin, Akseli Ranisen ja Hakon Grönholmin kokoelmista. Nämä kolme miestä olivat tärkeässä asemassa kotimaisten sukellusveneiden rakennuksessa, koeajoissa ja niiden miehistöjen kouluttamisessa.

ranirela.jpg

Komentajakapteeni Akseli Raninen ja tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander sukellusveneyhteistyön hengessä. Lähde: Laivastolehti, No. 6, 1930.

Vain tämän kuvamateriaalin kasaaminen kirjallisuudesta löytyneiden tietojen kanssa varsinaisiksi näyttelyteksteiksi, – tauluiksi ja – kokonaisuudeksi jäi meidän tehtäväksemme. Sen lisäksi tietysti Helsingistä saatu näyttelykokonaisuus oli noudettava Suomenlinnasta Turkuun ja sovitettava erimuotoiseen ja -kokoiseen näyttelytilaan ja museon omiin vitriineihin. Myös Varsion kokoelman esillepano, näyttelytekstien tarkistaminen ja muokkaaminen ja näyttelytaulujen taitto jäi meidän työksemme. Ja tietysti jonkun piti tuoda ja sijoittaa myös 4,2 tonnia painava turistisukellusvene turvallisesti näyttelytilan nurkkaan – ennen kuin oikeastaan mihinkään muihin rakennustöihin voitiin ryhtyä.

Kuten Forum Marinumissa on tapana, näyttely pystytettiin Linnanpuomiin pääosin näyttelytyöryhmän toimesta mutta varsinkin museovahtimestari Petteri Ilolan ja näyttelyrakenteiden ja -tekniikan asiantuntijamme Risto Heinon avustuksella. Apua saatiin myös merikeskuksen työmaalta ja Nuorten TyöTuki ry:n Forum Marinumissa toimivalta venepajalta. Vaikka työtä tehtiin yhtä aikaa tulevan päänäyttelyn kanssa, se valmistui ajallaan ja avajaisia päästiin viettämään etukäteen suunniteltuna päivänä.

Ennen kuin uusi ja laajennettu Sukellusveneet Suomessa– näyttely valmistui Turussa, voidaan siis sanoa että monet olivat tehneet työtä näyttelyn eteen niin Helsingissa kuin Turussakin. Mukana tässä ketjussa oli institutionaalisia tahoja (museot, arkistot, yhtiöt), eri organisaatioiden työntekijöitä ja yksityisiä yhteistyökumppaneita. Yksi kooltaan hyvinkin rajallinen (jos kokoonsa nähden monipuolinen) näyttely voi olla monen tekijän summa. Ilman tätä laajaa yhteistyötä uuden vaihtuvan näyttelyn tarjoaminen kävijöille yhtä aikaa tulevan päänäyttelyn rakentamisen kanssa olisi kuitenkin ollut vaikeaa, jopa mahdotonta.

vesikkolasku.jpg

Myöhempi museosukellusvene Vesikko lasketaan vesille 10.5.1933. Taustalla näkyvissä Linnanpuomin ja Kruununmakasiinin rakennuksissa sijaitsevat nykyään sekä Forum Marinumin näyttelytilat että Sjöhistoriska Institutet vid Åbo Akademi. Lähde: Olof Ahlstedtin kokoelma, SHIÅA.

Viime vuosien aikana Forum Marinumissa on ollut esillä muutama vaihtuva näyttely muista museoista, nykyisen näyttelyn lisäksi esimerkiksi Suomen Merimuseosta Kotkasta lainaksi saatu kiehtova Mereen menetetyt– näyttely. Nyt kun jatkossa näyttää selvältä että yhteiskunnan tuki museoille on laskemassa, on hyvä pohtia laajemminkin näyttely-yhteistyön mahdollisuuksia museoiden resursseja ja tarjontaa lisäävänä tekijänä. Jos kerran rakennetaan paljon työtä vaativa ja mielenkiintoinen vaihtuva näyttely, miksi se ei voisi olla esillä useammassakin museossa sen sijaan että näyttelyn esineet viedään takaisin varastoon ja näyttelytaulut ja kuvat myös varastoidaan jonnekin tai jopa heitetään roskiin näyttelyn päätyttyä? Suomi on laaja maa, ja niin kuin pohjoisessa ja idässa asuvat tuttavani tapaavat sanoa, Helsinki ja Turku ovat ”aika syrjässä”. Moni vaihtuva näyttely löytäisi varmasti toisaalta maasta aiheesta kiinnostuneita kävijöitä jotka eivät sen alunperin tarjonneeseen museoon jostain syystä päässeet.

Voi hyvin kysyä että pitääkö museossa olla täysin itse tehty vaihtuva näyttely joka vuosi – tai edes joka toinen vuosi? Oma kattava päänäyttely tai perusnäyttely on museon osaamisen ”showcase”, mutta vaihtuvat näyttelyt voitaisiin hyvin tehdä useammin yhdessä tai lainata jostain toisesta museosta. Näyttelyiden ja osanäyttelyiden rakentamista yhteismitallisina moduuleina mm. tilavaatimusten, tekniikan ja taiton suhteen voidaan myös suunnitella eri museoiden kesken – Forum Marinumissa esimerkiksi liikenteen ja viestinnän alan Trafiikki-museoiden kanssa.

Pari vuotta sitten rakensimme Forum Marinumissa merilentotoiminnan historiaan keskittyneen Vedestä lentoon– näyttelyn, ja tuolloin saimme arvokasta apua Suomen Ilmailumuseosta Vantaalta ja silloisesta Keski-Suomen Ilmailumuseosta Tikkakoskelta. Tuon kesällä 2014 esillä olleen näyttelyn tekstitaulut ja hienot kuvatulosteet ovat nyt varastossa – jos joku on kiinnostunut, lainaamme nämä materiaalit mielellämme muuallekin. Hyvä lähtökohta Trafiikki-yhteistyölle oli taannoinen Liikkeelle!-verkostonäyttely. Siinä yhteistä oli lähinnä näyttelyn teema ja markkinointi. Tuosta projektista opittujen asioiden avulla voidaan varmasti jatkossa miettiä myös syvemmälle menevän näyttely-yhteistyön mahdollisuuksia.

Kuten sukellusveneiden rakennuksessa, myös näyttely-yhteistyössä on omat ongelmansa ja mahdollisuutensa. Joskus voidaan valitettavasti saada aikaan ”kaimaani”, projekti joka aiheuttaa paljon päänvaivaa kaikille osapuolille ja lopputuloskin on vähän mitä sattuu. Mutta parhaimmillaan tuloksena on museoalan Vesikko, hyvästä yhteistyöstä kertova, toimiva näyttely joka herättää huomiota laajemmissakin piireissä. Yhdessä tehdyt näyttelyt eivät aina onnistu, ja syitä tähän on monia. On kuitenkin muistettava, että suurin osa myös epäonnistuneista näyttelyistä tehdään edelleen yksin. Loppujen lopuksi museoilla ei ole näyttely-yhteistyössä muuta menetettävää kuin omaan napaan tuijottava jääräpäinen pinttymys tehdä kaikki itse ja myös pitää kaikki työn hedelmät oman katon alla. Tällaiseen jääräpäisyyteen ei kuitenkaan ole museoalalla enää pitkään varaa, monessakaan mielessä.

näty.jpg

Avajaisten jälkeen näyttelytyöryhmä päätettiin laskea vähintään sadan metrin syvyyteen. Vasemmalta Tuomas Värjö, Mikko Meronen ja Mika Kurki. Kuvasta puuttuu näyttelyn visuaalisesta suunnittelusta ja teksti- ja kuvataulujen taitosta vastannut Maija Joro. Lähde: Forum Marinum.

 

Kirjoittaja työskentelee opasvalvojana Forum Marinumissa

 

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s